Tien pää...

Käyköhän minun rakkaalle kodilleni joskus noin...

kohta kypsiä täälläkin, mustikat...

Kuulin jostakin....

jotta jokaisen parisuhteen takana on yksi unohdettu ystävä, se pitää paikkansa, valitettavasti....
eniten tekee kipiää se, kun kyseessä on ihminen, jonka on tuntenut kymmeniä vuosia ja jonka kanssa on jakanut niin paljon elämää... 
joka aina ennen paheksui itse sellaista ja vannoi, ettei hän ainakaan tekisi koskaan niin....
ja tässä sitä nyt ollaan...
kaikesta huolimatta, toivon hänelle kaikkea hyvää ja sitä, jotta tämä mies olisi hänelle vihdoin se oikea ja kaiken arvoinen...

Juhannusajelulla...

etelässä...

Tulin etelä-suomeen, oli jo niin ikävä pikkuista ja vanhempiaan.
Tällä neidillä sitä luonnetta piisaa, sen näkee jo nyt, vaikka ikää vasta puoli vuotta....voi meitä,  jotka häntä niin rakastamme, koville vielä ehken joudumme..;)

Kummallista kuinka täällä kaupungissa pölykin on erillaista kuin siellä kotona maalla.
Täällä se on semmoista mustaa, niin kuin nokea ja oikein tympeän oloista.
Siellä maalla melekein valkiaa, oikein liaksi osaa edes ajatella..;)).........minullako jo nyt muka ikävä omaan mökkiini,.kyllä!....liatonta likaa..hah..haa...;)
Kyllä pitää ihmisen lapsen olla kummallinen luonnoltaan....;)

uudet salusiinit ja tabletit, niin herkulliset..;)